Kartasta katsoen me asumme kaukana Skandinaviasta ja Suomesta. Asumme tällä hetkellä USA:n länsirannikon pohjoisimmassa osavaltiossa Washingtonissa -no tosin Alaska on vielä pohjoisemmassa. Mutta kaukana. Oma pää elää kahta aikavyöhykettä. -Nyt ne herää. Voiskohan vielä soittaa? Jokohan ne on kotona? askaroi pää pitkin päivää. Olen joskus syrjästä miettinyt, ajattelisinko niin paljon elämää Suomessa, mikäli meidän kaikki lapset ja koko perhe olisimme täällä? Olisiko siihen ihan niin paljon aihetta?
Täällä meren ja vuorten, sateen ja auringon monipuolisessa osavaltiossa on tänään ollut ihan tavallinen ja mukava päivä. Lapset ehtivät suuremmitta kiireittä kouluun aamulla ja yksi kuumepotilaskin on jo ihan toipumaan päin. Ajelin ruokaostoksille naapurin vinkistä Cash & Carry- tukkukauppaan ja suurpakkaustornien ympäröimänä palautui mieleeni ihania muistoja kahvila-ja catering-yrittäjäajoilta. Minusta oli aina mukava käydä aamuvarhain tukussa ja ostaa tavaraa mielin määrin. Olen sillä tavalla sopivasti vinksahtanut. Uusien löytöjen virkistämänä heti kotiin palattuani pistin hösseliksi keittiössä ja nyt täällä tuoksuu ihanat juustokakut, kaalilaatikot ja jauhelihahässäkät. 
Leipomisen ja hellapoliisina toimimisen ohella olen täältä käsin hoidellut omien nuorten miesten asioita Suomessa. Laittanut asunnon vakuutuspapereita, sähkösopimusta ym. asioita vireille nuorukaisten kanssa. Etäsisustamisestakin näköjään selviää näin monien tuhansien mailien päästä. Koska netti. Todellisuudessa heillä on siellä apuna tomera isosisko ja joukko muita aikuisia. Mutta saan ainakin tunteen siitä, että olen tarpeellinen heille, kun sudin vanavedessä mukana. Ja kyllä äiti aina on, vakuuttelen itselleni.
Päivä olisikin ollut ihan idyllisen pikkunätti ilman urheilukenttäuima-allasta. Koulun jälkeen ryntäsimme high schoolin kentälle jalkapalloilemaan. Kentän vieressä olevan korkeushyppypehmusteen pressu oli täynnä menneiden päivien sadevettä. Sopivasti kuopallaan metrin pari halkaisijaltaan sen parikymmentä senttiä vettä. Ja, niin no, meidän 6- & 7-vuotiaat neropatit ryhtyivät siinä vedessä ihan oikeasti uimahyppämään ja kroolaamaan sillä aikaa, kun minä leikin sairaan hyvää maalivahtia teinipojan potkuja väistellessä. Hetken sitä lähtöä viivyttelin -koska kaunis illansuu- mutta pakko ne uitetut viikarit oli viedä kotiin kuumaan suihkuun ja kuivaukseen. Ei ihan lempeimpien saatesanojen myötä… No illalla sillekin tapahtumalle jaksoin jo nauraa, kun olin ensin käynyt iltalenkillä puhaltelemassa suurimmat höyryt systeemistäni ulos. Kunpa aina muistaisi lähteä höyryämään ne terävimmät sanat lenkkipolulle!
Kello näyttää jo iltakymmentä. Torstai on kohta ohi. New Yorkissa kello on yksi yöllä. Ja Rovaniemellä jo perjantai ja kello kahdeksan aamulla. Onkohan siellä vielä yli metri lunta? Pakkasta? Jämsässäkin kello on aamukahdeksan. Mutta opistolaiset taitavat olla kotiviikonlopulla. Ja Porissa. Taitaa olla juuri matkalla kouluun. Toinen töihin. Ei viitsi nyt ainakaan soittaa. Ei ainakaan videopuhelua. Iltalenkillä mies sanoi, että tuntuu, kun ei tällä hetkellä eläisi ihan täyttä elämää. Voi olla, että siksi, kun pala sydäntä on siellä meren takana lasten luona. Voi olla, että tämä kahdella aikavyöhykkeellä eläminen on ainoa oikea tapa elää juuri nyt. Hyvää yötä.
supersariannablog 