Kaikki se kestää

Mitä sinä teet työksesi ?, kysyin eräältä Suomi-koulun tuttavalta. Olen parisuhdeterapeutti ja olen täällä USA:ssakin auttanut jonkin verran suomalaisia pariskuntia, hän vastaa hymyillen. No työsarkaa on varmasti riittänyt! spontaanisti älähdän. Osui ja upposi.

Kun me lupasimme rakastaa myötä- ja vastamäessä, emmehän me oikeastaan tienneet, mitä elämä meille tarjoilee. Hyvä niin. Vaikka vauvavuodet olivat ajoittain väsymyksen ja huolenkin täyttämiä, on tämä ulkomaille muuttoa seurannut ensimmäinen vuosi ollut kaikessa uutuudenviehätyksessään ja monipuolisuudessaan tunnetasolla ehkä rankin ikinä. Olemme pariskuntana ja perheenä eläneet tiiviisti yhdessä ja hitsautuneet yhteen entistä enemmän, mutta kivutta se ei ole käynyt.

Kun muutimme, jätimme taaksemme tutun turvaverkoston ja elämämme tärkeimpiä ihmisiä. Omia jälkeläisiäkin. Minä heittäydyin kokopäiväiseksi kotiäidiksi ja mieheni uppoutui töihin. Tasapainoilua lasten tsemppaamisen kanssa, uusi koulukulttuuri ja niukka kaveripohja, lähes olematon. Olen sivusta seurannut muidenkin tänne muuttaneiden tasapainoilua vanhan ja uuden elämän välillä. Osa solahtaa paikalliseen elämään kuin kalat veteen. Toisilla on ongelmia, takkuamista. No, kivutonta se on tuskin kenelläkään. Eikä sen mielestäni tarvitsekaan olla -ei sitä jo elettyä n. 35-50 vuotta voi unohtaa noin vain, vaikka katse olisikin keskittynyt  nykyhetkeen ja aavistuksen tulevaan.

Olen jo Suomessakin ymmärtänyt olla kiitollinen niistä ihanista ihmisistä, joita elämässämme on. Ystävyyttä ei rakenneta hetkessä, ja ne ihanat ja minulle rakkaat tukijoukkoni jättivät elämääni muuton myötä valtavan aukon! Olen kai kuvitellut, että mieheni tehtävä on ollut täyttää tuota aukkoa. Mahdoton tehtävä! Ei  sitä voi kukaan korvata. Niinpä on syntynyt turhaa mielipahaa ja yksinäisyyden tunnetta. Kipakkaakin sananvaihtoa ja ketjureaktionomaisia törmäyskursseja. Keskusteluyhteyskin uhkasi jo mennä lukkoon. Mitä voimavarojen haaskausta! Onneksi jompikumpi ymmärsi tilanteen ja otti ensimmäisen askeleen. Parin tunnin kahdenkeskinen aika, hyvä kakku & kahvisessio ja kuunteleva korva. Jo puolessa välissä sitä valtavaa kakkupalaa oli yhteinen sävel taas löytynyt. Naurattikin jopa! Miten ihana ja rakas ihminen siinä vastapäätä. Oma, vihitty aviomieheni.img_7352Kun muutimme meren taa, emme osanneet kuvitella sitä intensiteettiä, jolla meidät, koko perhe, paiskattiin tunteiden turbulenssiin. Se on opettanut meitä säätelemään reaktioitamme (aina siinä onnistumatta) ja löytämään aina vain uuden oven, josta pääsemme yhdessä jatkamaan elämäämme eteenpäin. Koska uskomme ja ajattelemme, että tämä avioliitto on koko elämän mittainen matka, on motivaatiokin ratkaisukeskeinen -me haluamme kaikki saada tämän toimimaan. Ja se toimii, kun yhteisen ajan ja tekemisen lisäksi puhumme ja kuuntelemme toisiamme. Näemme mahdollisuudet onnelliseen arkeen nykyisillä asuinpaikoillamme. Eikä meidän tarvitse miettiä, olemmeko me täällä vielä viisi vuotta vai viisikymmentä. Aika näyttää! Ja se hyvä arki rakentuu kanssakäymisestä, paitsi perheen, myös näiden uusien, mielenkiintoisten ihmisten kanssa täällä. Ja se tärkein ihmissuhde, suhde oman puolison kanssa, on antoisin kaikista. Kaikki se kestää, kaikki se kärsii. Rakkaus ei koskaan katoa!img_7345

Advertisements

2 thoughts on “Kaikki se kestää

  1. Kauniisti kirjoitettu ja niin totta. Jaksamista uuteen elämänvaiheeseen. Kun mieli on mustin ei ymmärrä kuinka paljon se myös antaa 🙂

    Like

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s