Melkein jo tiedän, kuka olen

Tämä kirjoitus syntyy melkein kuin itsestään. Ajatukset pyytävät päästä jäsenneltympään muotoon kaiken keskustelun keskeltä. Viime päivät olemme viipyilleet vierailevan ystäväni kanssa ystävyys/äitiys/vanhemmuus-teemojen parissa. Kiehtovaa ja kipeääkin. Olen lumoutuneena katsellut, miten hellästi ystäväni hoitelee pientä poikavauvaansa. Kun 7 vuotta sitten tutustuimme, meillä oli molemmilla melkein samanikäiset vauvat. En muista siitä ajasta juuri mitään. Aikaa on kulunut ja lapset ovat kasvaneet… Me äiditkin muuttaneet muotoamme hopeanharmaisiin hiuksiin ihan luonnostamme. On suuri helpotus, kun voi olla ihan oma itsensä toisen seurassa. Hän näkee vierailunsa aikana kunnon siivun arkeamme -eikä minua edes nolota..ainakaan paljon, hahaha.

Tähän ikään mennessä ovat monet asiat jo tasapainoilleet paikoilleen. Silti perheessämme on vielä vuosien virta teinejä ja kasvavia nuoria. Perheessämme on vasta koulunsa aloittaneita ja niitä, jotka hyppäävät taas keväällä seuraavalle oppiasteelle. On niitä, jotka pysyvät lähellä ja niitä, jotka ottavat etäisyyttä. Monet ratkaisumme ovat ulkopuolisen silmin ehkä erikoisia. Omasta pesästä katsottuna ne ratkaisut ovat tapahtuneet vähän kuin itsestään, vahingossa. Äitinä olen opetellut päästämään irti jo täysi-ikäisistä lapsistani. Ja tukemaan niiden alaikäistenkin omia itsenäistymispyrkimyksiä. Todellisuudessa he ovat kuitenkin aina ajatuksissani vahvasti läsnä ja parasta onkin, kun saan heitä luokseni, kotipesän hoivaan. Itse olen meistä vanhemmista se heikompi astia  aikuisen oikeissa kasvatusasioissa. Siis niissä, kun kärsivällisesti selitetään syy-seuraussuhteita. Onneksi minulla on niihin tilanteisiin kohtuullisen pitkäpinnainen ja fiksu mieheni. Oppivat jotain loogista elämästä nämä perheen puolen välin ja loppupään lapset. Usein mietin itsekseni tätä ison veljessarjan kokemusmaailmaa yhdellä siskolla höystettynä. Saavatko he riittäävästi huomiota, saatesanoja, turvaa, elämäntaitoja, empatiaa, kuulevaa korvaa, syliä, sanoja, ymmärrystä, rohkaisua?wp_20151226_15_04_00_pro

Lähdimme Suomesta lähes vuosi sitten. Ja voi pojat, mikä vuosi! Myllerrystä, haikailua, kyyneleitä, pettymystä, iloa, luopumista, kasvua, tasoittumista, tosiasioiden hyväksymistä, aikuistumista, juurtumista, arkipäiväistymistä. Eniten kai olen oppinut itsestäni. Täytin muutama kuukausi sitten 51- vuotta. Kai se on jo aikakin tietää ihan vähäsen, kuka sitä oikein on -ja ottaa siitä riemusta kaikki irti!img_4214

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s