Punainen tupa ja perunamaa

Koti. Paikka, jonne maailman myrskyt eivät uloitu. Paikka, jossa olemme turvassa. Paikka, jonne haluamme rakentaa lämpimän ja perheelle hyvän ilmapiirin. Koti. Ehkä tärkein paikka maan päällä.

Nykyisen talomme vuokrasoppari umpeutuu parin kuukauden kuluttua. Monenlaista ajatusta seuraavasta asuinpaikasta on ehtinyt käydä kylässä. Mieli on prosessoinut plussia ja miinuksia eri vaihtoehdoista. Viisasten kivi on pysytellyt piilossa. Jotain tulosta tiiviistä analysoinnista on sentään noussut päällimmäiseksi mieleen. Mahdollisimman pienet muutokset. Se on tavoitteena, kun perheessämme on täällä nyt viisi koululaista. Uuden talon haku on siis keskittynyt saman koulualueen rajojen sisäpuolelle ja mielellään samoihin kouluihin. Etsinnässä talo, jossa voimme asua niin pitkään, kuin haluamme. Talo, johon voimme asettua kotipesän lämpöön. Muutto ja muutokset ovat aina iso asia ja lapsen maailmassa varmasti vieläkin isompi prosessi, kuin meille aikuisille. Jättiläisprosessi! Lapset ovat yksilöllisiä siinä, miten muuton sysäämä ketjureaktio toimii. Toinen tuntuu mukautuvan uuteen ympäristöön ja ihmisiin ja maahan kuin vettä vaan. Toiselle prosessi on tuskallisen hidas, kipeä ja suuria tunteita nostattava. Pala nousi kurkkuun, kun eräs pojistamme lausui pohdintojaan minulle ääneen eilen: “Äiti, milloinkahan minulla on taas sellaisia kavereita, joiden luokse voisin polkea pyörällä?”. Suomessa parhaat kaverit löytyivät saman kadun toisesta päästä. Kaverit, jotka jo ovat käyneet luonamme kylässä täällä Yhdysvalloissa. Kaverit, joita poikamme ikävöi lähes päivittäin.

img_0066-1
Uudet ystävät ovat hopeaa, vanhat kultaakin kalliimpia. Kesä ja Suomi-kavereiden tuoma riemu!

Jotain isoa on kuitenkin tapahtunut koulurintamalla. Jotain, mitä en oikein meinaa edes uskoa. Tämä sama poika on luonut kaverisuhteita koulussa jo kolmeen eri poikaan. Tämä on kaikki seurausta siitä, kun englannin kieli on vahvistunut ja kommunikaatio on kielellisestikin mahdollista. Yksi pojista tuo tsemppilappuja koulusta jatkuvasti -tämä sama poika alusta asti on puhua pulissut (virheistä välittämättä) ja sulautunut joukkoon. Yläasteelle siirtynyt hiljainen poikani on myös yllättänyt äidin kantamalla kotiin  kiitettäviä arvosanoja -MITEN IHMEESSÄ NUO TENAVAT SEN TEKEVÄT? Oppivat kielen hetkessä! Mokomat korjaavat minunkin kielioppivirheitäni ja lauserakenteitani. Kädet pystyyn -nuoruus on oppimisen kannalta hurjan kehityksen aikaa! Mutta asiaan siis…

Eilen se löytyi. Koti. Kolme neljästä koulusta pysyvät samoina. Ja kevääseen asti saavat käydä omalla kuljetuksella luokan loppuun asti. Talo, joka kutsui sisään ja toivotti tervetulleeksi. Sopivan pieni ja riittävän iso. Rauhallinen sijainti. Melkein jo mielessäni muutin sisään. No, on tässä vielä asioita, jotka saattavat olla muuton esteenä. Hakemusprosessi, hakijoiden määrä, hakemuksemme kelvollisuus ( 5 poikaa ei ihan aina ole se paras valttikortti talon haussa…), aloitusajankohta (emme halua maksaa kahta päällekkäistä vuokraa 1 kuukautta kauempaa), suostuuko vuokranantaja hankkimaan pesukone/kuivuriyhdistelmän, jota toivomme (joka yleensä kuuluu vuokrataloon) jne jne… Tässä kohdassa heittäydyn elämän virtaan. Jos talo on meille tarkoitettu, saamme sen. Se punainen tupa ja perunamaa -vaikka talo onkin harmaa ja perunamaata ei mailla, ei halmeilla…Ja eikun hakemuksia väsäämään!

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s