Sensitiivisen vanhemmuuden kyky

Pikkunätti elämä vai suurperhe? Onko perhekoolla tai lapsilukumäärällä merkitystä? Tänään jälleen keskipäivän keskustelut uuden ihmisen kanssa ovat jääneet itämään päässäni. Asioita, jotka linkittyvät jokapäiväiseen elämäämme. Jäin miettimään oman perheeni vahvuuksia ja parantamisen varaa-osastoa. Jäin pohtimaan sitä, miten isossa perheessä jokainen saisi riittävästi rakennusaineita, miten jokainen kokisi tulevansa huomioiduksi. Mietin, onko minussa enää yhtään jäljellä sensitiivisen vanhemmuuden kykyä -sitä empatiaa, joka vauvan syntyessä lisääntyy aivan itsestään hyvin luonnollisesti vastasyntyneen pienuudessaan mahtipontisen avuttomuuden kautta.    child_climbing_201558

Olemme kaikki oman aikamme lapsia. Oma äitini, sodan aikana syntynyt, on omaa lapsuustaustaansa vasten oppinut aivan erilaista perhe-elämää ja kasvatusta, kuin mitä itse 60-luvun lapsena kasvaessani. Ja taas omat lapseni, heidän lapsuus jälleen oman aikansa taustaa vasten hieman erilaista. Jopa omien lasteni alku- ja loppupää 16 vuoden aikaerolla hyvin erilaista. Tunnistan itsessäni “kehityskohdat”, jotka päivittäin kaipaavat skarppausta. Taputtelen itseäni myös olalle niissä hetkissä, jolloin lämmin yhteys lapsen kanssa syntyy keskellä tavallista arkea, juttelutuokio, yhteinen automatka, naurunremakka. Hetki, jolloin välillämme vallitsee täydellinen yhteisymmärrys. Toisinaan ihmettelen, miksi en juuri koskaan jaksaisi lukea sitä kirjaa, jonka lapsi haluaisi kuunnella? Miksi en keskity kuuntelemaan minecraftuniversumin hurjia hankkeita, kun haaveilija-poikani niistä yrittää kertoa? Miksi pinnani venyy ja venyy ja venyy lähinnä erityispoikani kohdalla ilman suurtakaan ponnistelua, mutta “tavis”poikani saa joskus ryöpyn niskaan pienestäkin asiasta?

hobby_horse_187359

Elämässä on tällä hetkellä liikaa taistelupareja, keskinäistä kahnausta, tönimistä, toisen vähättelyä, solvaamista. Katso vaikka USA:n presidentinvaalien ehdokas(taistelu)paria! Ja minulla näitä taistelupareja löytyy omasta pesästä ihan riittämiin! Toisaalta isoveli puolustaa pikkuveljeä koulubussin nokkimistilanteissa, mutta kotioloissa se sama isoveli mennä tölväsee pikkuveljeänsä puolihuolimattomasti ohimennessään. Se ei ole oikein. Minun lapseeni et koske! saatan karjaista tuolle pojalle -ja itse ohimennen kadottaa kaiken kohtuullisuuden ja kertoa sanallisesti, mitä mieltä hänen käytöksestään olen.

ropes_207918

Kun pidän mielessäni, että lapseni sisällä on kokonainen kokemusten maailma, jota hän ei aina osaa käsitellä tai sanoittaa, voin auttaa häntä tunnistamaan sisäistä maailmaansa keskustelemalla niistä asioista. Kuuntelemalla. Olemalla läsnä. Voin auttaa nuorta aikuistani selviytymään elämän kompasteluista eläytymällä hänen osaansa, myötäelämällä hänen tunteitaan ja ajatuksiaan. Olen paljon pohtinut perheemme kokoa ja dynamiikkaa, mikä vaikuttaa mihinkin? En siltikään osaa toivoa itseäni pienempään lapsuudenperheeseen tai itselleni vähemmän lapsia. En, vaikka ajoittain aallot lyövät yli ja tilanteissa käryää turhautumisen savu. Uskon, että me kaikki tarvitsemme toinen toisiamme hioutuaksemme niin timanttiseksi, kuin me parhaimmillamme voimme olla.

Advertisements

2 thoughts on “Sensitiivisen vanhemmuuden kyky

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s