Kissanpäivien kipupisteitä

Kotiäidin kissanpäiviä olen elellyt kohta vuoden. Tai no päiviä ja päiviä, mutta ilman ansiotyön aikataulupainetta kuitenkin. Lapsellista kyllä, minulla oli vilpittömästi kuviteltelma itsestäni kypsempänä (lue: yli viiskymppisenä) ja lempeämpänä äitinä nyt, kun siihen on ihan kokopäiväinen mahdollisuus. Voi pojat, että rysäytin taas täysillä päin puuta!

Herään kyllä aamulla ennen puoli seitsemään ensimmäistä kouluunlähtijää evästämään. Herättelen seuraavan tunnin aikana muita koululaisia, erityispojan kanssa istutaan puolet aamusta pöntöllä kuivaksi oppimassa -ja toinen silmä vilkuilee kelloa, kun toinen silmä seuraa, ettei kaveri liota käsiänsä kyynärpäitä myöten pöntössä. Ensin odotetaan inva-bussia ison tien varressa, sitten hoputetaan muita omaan bussiinsa ja lopulta jään eskarilaisen kanssa muutamaksi tunniksi kahdestaan. Usein käymme happihypyllä, harvoin isossa puistossa asti. Pikkunättiä asuinaluelenkkeilyä.  Ja pian onkin jo aika ruokkia vilpertti ja saatella hänetkin yhteen bussiin… Tähän asti on kaikki sujunut siis melko hyvin. Puuh.

Lempipuuhaa; pyörä alle ja turtles-kypärä päähän.

Alkaa iltapäivän rauha. Talossa hommat kasaantuvat nurkkiin, kun mamma on vapaalla; dataa tai juo kahvia tai uppoutuu yhteen kymmenistä kirjoista -aika saa siivet! Joskus hyppään autoon ja karautan metsäpolulle tai kaverin kanssa kahville, toisinaan selailen hajamielisesti koulun lukuisia lappuja. 3½ tuntia lentää siivillä… sitten onkin taas aika mennä vastaan koulubusseille, käänteisessä järjestyksessä.

Vaikka meillä on ollut lapsia kaikilla kouluasteilla täällä ollessa, en vieläkään ole täysin sisäistänyt systeemiä. Julkinen koulu on yllättänyt positiivisesti, ehkä hyvällä koulualueella on paljon merkitystä myös siihen, että koulujen ilmapiiri on niin kannustava. Tarkoittaa suomeksi sitä, että tietyt asuinalueet kasaavat tietynlaista väestöä, koulut saavat hyvin lahjoituksia ja hyviä tasoarvosanoja ja hyvä kierrättää hyvää ts. oppilasaines on ainakin periaatteessa hyvätapaista ja ongelmatonta -ja huom. tämä oli nyt karkea yleistys. Tiedän, että ihan jokaisessa porukassa on monenlaisia pinnan alla kytee-ongelmia. Mutta saitte ideasta kiinni?  Koska varainkeruu on yksi luonteva tapa täällä rahoittaa asioita, meni minulla eilenkin Oliverin Jr.high schoolin hyväksi 115$, kun tilasin erilaisia tuotteita. Antaa hyvän kiertää!

Tämä oli Joosuan high school. Woodinvillen highschool on kategoriassaan loistavasti saanut arvosanan 10. Oppilaita koulussa on noin 1400.

Yhdysvalloissa hyväntekeväisyys on osa arkea. Yhteisössä ymmärretään oma hyväosaisuus ja tavalla tai toisella avustetaan niitä, joilla on tarve ulkopuoliseen (taloudelliseen) apuun. Ei ole tavatonta, että koulun seinällä on mainoksia, joissa kehoitetaan ottamaan yhteyttä siihen ja siihen tahoon, mikäli olet jäämässä kodittomaksi, asut leirintäalueella jne. Saa minut ajattelemaan niitä lukuisia lapsia, jotka oikeasti elävät emotionaalisessa tai aineellisessa puutteessa jokapäiväisesti. Se osuu myös pistoksina sydämeeni. Miksi en osaa olla kiitollisempi ja nöyrempi osastani -ajoittaiset “ongelmamme” ovat niin ensimmäisen maailman ongelmia. Miten itse osaan tukea niitä, joilla arki ei aina suju? Ja katse kotipesään: miten minä osaisin olla se turvallinen aikuinen, jolla varapäreetkin muistetaan ottaa käyttöön, kun kipinät alkavat iskeä? Sillä kaikesta oman elämän leppoisuudesta huolimatta koen olevani kipakka ja kiukkuinen tarpeettoman usein! Ennen perustelin mielessäni ylilyöntejä sillä, että olen varmaan töistä väsynyt. No mikä mahtaa olla (teko)syy NYT, kun ainoa työmaa on tämä armas lintukoto?

Meillä jokaisella on varmaan ollut ruusunpunaiset tavoitteet olla ihana isä tai äiti. Todellisuus on maalannut elämään kyllä muitakin sävyjä. Ja usein niin hyvin tunnistamme omia äänenpainojamme ja sanontojamme lastemme suusta… O_o. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Puhuttaisiko välillä ihan nätisti? Arkiset kipupisteet täällä nyt päällimmäisenä pinnalla. Ne kipupisteet minussa, kasvattajassa, suuren perheen vanhemmassa. Ihan päivittäin sitä joutuu omaa kärsimättömyyttään pyytämään anteeksi. Onneksi sentään oivallan, miten keskeneräinen itse olen. Ja lapset auliisti antavat anteeksi. Se on tärkeää. Puhdas alku. Lähes joka päivä.

Että jos tässä omalle osalleni voisin jotenkin nivoa nämä hajanaiset ajatukset yhteen, niin toteaisin, että kotiäitinä oleminen ei tee minusta yhtään sen jalompaa tai parempaa kuin työäitinä oleminen. Eikä työäitinä oleminen tee minusta yhtään sen erilaisempaa äitiä kuin kotiäitinä oleminen. Vastakkainasettelut ovat niin hikisukasta! Ymmärrys lisää ymmärrystä, rakkaus rakkautta. Ja kun tässä nyt avauduin rohkeastikin omista kipupisteistäni toivon, että se se auttaa jotakuta muutakin huomaamaan, ettei ole epätäydellisessä vanhemmuudessaan yksin. Tärkeää on se, mitä me tavoittelemme. Tasapainoa ja tavallista, hyvää perhe-elämää.

Joskus se yhteinen tekeminen löytyy ihan itsestään. Aika usein on kähinää ja härnäämistä ja siitäkös tämä äiti hermostuu!