Luonto hoitaa

Yhä useammin ja useammin löydän itseni luonnosta. Metsästä, pieneltä syrjäiseltä polulta, vuorten liepeiltä, meren rannalta. Luonnon hyvää tekevä vaikutus tuntuu kehossa, tuulen pieksemällä iholla ja ennenkaikkea sisimmässä. Oli tultava valtameren yli ja vielä ison mantereen yli, jotta löysin puunhalaajan itsestäni. Lapsuuteni kesät vietin (vastahankaisesti) keskellä Päijännettä saaressa. Kesät maistuivat auringon lämmittämältä appelsiinimehulta ja murentuneilta Marie-kekseiltä luodolla, jonka kallion pinnan kuumuuden ja sileyden muistan yhä ihollani. Mutta. Olin ehdottomasti kaupunkilaistyttö. Olin ilman kavereita vähän hukassa. Mutta elämä muotoilee mieltä, ihan huomaamatta. Ja nyt voinkin olla vähän hukassa siellä kavereitten keskellä.img_4238Olen 51-vuotias. Tänään minulta kysyttiin, olenko jo seniori? Seniori-ikäraja näytti olevan siinä kohdassa 60-vuotta. Tarkistin vain, en ajatellutkaan että olisit, kysyjä totesi iloisena. Itse hämmennyin. Bad hair day?! Täällä harmaat hiukseni eivät tosin ole kummajainen. Washingtonin osavaltio ei ole mikään muodin mekka -pikemminkin takapajula. Täällä meikittömyys ja hiusten värjäys eivät ole niin yleistä, kuin mitä Suomessa ne ehkä ovat. Luonnollisuus ja sinut oman itsensä kanssa-oleminen näyttävät olevan ihan ok.  Ainakin pinnallisesti. Ainakin aikuisilla, yli 40-vuotiailla. Ja alle 20-vuotiailla. Mene ja tiedä. Minusta tuntuu, että lähes kaikki täällä ovat saaneet jotain ylimääräistä energia-rokotetta lapsena, niin aktiiviselta näyttää keski-ikä ja vanhuus uudella mantereella olevan! Itse koen, että peilatessani ulkopintaa ja sisintä ikä näkyy ja se saakin näkyä, mutta toivottavasti pehmeällä tavalla. Että kokemukset pehmittäisivät kulmikkuuttani. Että antaisin hyvälle mahdollisuuden. Ettei enää tarvitsisi ihan niin hurjana päteä. Kelpaan. Olen tasavertainen, kuten sinä, tai kuka tahansa muu. Yhtä täydellinen luomistyön ihme, kuin Taivaan Isän lahjoittamat taimeni. Lapseni. Kaikki yhdeksän. img_4242Koska 50-vuotiaana elän samaa vaihetta kuin lähes 20 vuotta sitten, pikkulapsi-vaihetta, en aina tarkkaan osaa sijoittaa itseäni mihinkään tiettyyn joukkoon. Itse nautin kouluikäisten lasten seurasta, nuorison seurasta, nuorten aikuisten seurasta, keski-ikäisten seurasta, vanhusten seurasta… Mutta välillä tunnen, etten oikein kuulu mihinkään joukkoon. Välillä tunnen, että vanhana äitinä minua luullaan pienempien lasteni isoäidiksi. Ja toisinaan tunnen, että juuri tämä eri-ikäisten lasten äitinä oleminen pitää minua sydämestäni nuorempana, kuin mitä olisin ilman tätä elämäntilannetta.img_4240On kuitenkin yksi joukko, jonka koen aina helposti lähestyttäväksi joukoksi samaa uskonkäsitystä jakavien lisäksi. Erityislasten vanhemmat. Heidän joukossaan sulavat saippuaveteen tittelit, ikävuodet, jonninjoutavat pönötykset. Vertaisvanhempien keskellä olemme kaikki pieninä ja nöyrinä siinä arvokkaassa tehtävässä, jonka olemme osallemme saaneet. Ja aivan kuten tämän päivän retki merenrantaan osoitti: hyviin hetkiin ei tarvita paljon muuta, kuin rantaviivallinen kiviä, auringonkilo aalloilla, yksi Tyyni valtameri lahdenpohjukoineen -ja se yksi ylimääräinen kromosomi. Antaa luonnon hoitaa meitä.img_4244

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s