Adulting got you down?

Olen kymmeniä kertoja ajanut ohi. Tänään en. Menimme kenkäostoksia edeltävälle lounaalle Tulalipin Panera Breadiin poikien kanssa. Kassalla kysyin henkilökunnalta, mitä he suosittelevat ja hamstrasin combo-aterioita ( 1/2 salaatti+1/2 leipäannos), klassisia juustotoasteja ja muuta helppoa syötävää koko sakille. Hetken kuluttua tarjoilija tuli kysymään, saako tuoda cookiet pojille odotellessa ( Oi kiitos, kyllä! Jälkiruoka eturuuaksi passaa oikein hyvin.) Kaikki syötävä oli jotenkin tuoreempaa ja tutumpaa, kuin mitä olen täällä muualla saanut, ja kun tarjoilija kävi vielä erikseen kehumassa poikien käytöstä (täkäläinen tapa, joopa joo, mutta tuntui kivalta), tulemme varmasti käyttämään Panera Breadia jatkossakin. Annoksista tosin riittää kahdelle, monta annoslaatikkoa lähti mukaamme, kun oli mahat niin täynnä.

No. Siihen se hyvätapaisuus päättyikin.

Erityispoikamme oli kauppakaduilla ja liikkeissä kenkiä etsiessämme kuin karhu. Murisi milloin ei karjunut, ja laittoi kävelylle kertakaikkisen stopin. Onneksi osasin hakea vuokrattavia kuljetuskärryjä alueelta. Loppui jumitus, mutta äänitehosteet ei. Olimme etsimässä kahdelle pojalle kenkiä, ja jarruista huolimatta ne löysimmekin. Yhtä pojistamme harmitti ne lukuisat katseet, jotka hänen mielestämme saimme. Ymmärrän 11-vuotiaan nolostumisen ja ehkä häpeänkin tunteet, vaikka itse olen henkilökohtaisesti aika teflonia niille katseille. Yritin selittää, että tottakai ketä tahansa karjuvaa lasta katsotaan ihmetellen, ja että Downin oireyhtymä on monille täysin vieras asia. Mutta kun toisellekin pojalle löytyi etsimämme kenkäpari olimme kaikki sitä mieltä, että ostosreissu sai loppua siihen.

Vanhemmuus ei ole aina sitä, mitä sen haluaisi olevan. Vanhemmaksi tullessa riittämättömyys ja syyllisuus asettuivat salakavalasti alivuokralaiseksi äidinsydämeeni. Miten sisarukset kokevat erityislapsen, veljensä, kanssa elämisen? Mistä viisaus ja voimat hanskata tilanteita kerta toisensa jälkeen? Plussaa meille kaikille muille siitä, että pysyimme tilanteessa rauhallisina ja sovittelevina, vaikka tottakai harmitti, kun yksi vain karjui ja kiukutteli. Autoon päästyämme selitin pojalle, että noin ei käyttäydytä, piste. Ja halusin antaa kiukuttelun anteeksi ja sanoin, että nyt ajetaan rauhallisesti kotiin ilman huutoja. Ja hän kyllä ymmärtää oikean ja väärän käytöksen. Ja haluaa saada kiukuttelut anteeksi. Halata sovinnoksi. Se onkin parasta ja puhdistavaa. Anteeksianto ja halaukset.IMG_0128

 

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s